Ylä-Kallioinen, jota myös Yläkoskeksi ja Patoonkoskeksi nimitettiin, oli Palokin koskireitin toiseksi ylin koski. Kosken pohjassa oli kallio, joka piti yläpuolisen Juojärven vedenkorkeuden tasaisena tietyn vaihteluvälin puitteissa. Niskakosken niskalta Ylä-Kallioisen loppuliukuun oli matkaa noin 300m. Tämän jälkeen virta rauhoittui nivaksi, voimistuen reilun puolen kilometrin päästä Multaväärä nimiseksi koskeksi.
   Ylä-Kallioinen oli lyhyt ja ankara koski, joka tuli laskea veneen perä edellä. Näin soutaja saattoi hillitä muutoin liian hurjaksi yltyvää vauhtia. Perä edellä veneen ohjailu oli myös helpompaa ja soutaja näki mihin oltiin menossa. Vaikka kosken laskikin jarrutellen, olivat kuohut sen verran korkeat, että perässä istuva sai aina vettä päälleen. Kosken alla, hieman keskiuomasta sivussa oli kallio, johon ei parannut veneellä karauttaa.
   30.7.1907 epäonninen, 30-vuotias palokkilainen, talossaan Palokin kansankoulun vieressä Saunakosken rannalla perheineen asustanut sekatyömies Karl Eemil Kokko, oli ollut soutajana Ylä-Kallioisella kalastamassa olleille kuopiolaisille urheilukalastajille. Kokko oli laskenut Ylä-Kallioisen veneellä ja vene oli mennyt koskessa nurin. Kokko oli joutunut vedenvaraan ja hukkunut. Veneessä ei tiettävästi ollut tapahtumahetkellä muita kyydissä. Kokko haudattiin Palokin vanhalle hautausmaalle. Tämän tapauksen jälkeen Ylä-Kallioinen sai lisänimen: Kokon surma. Myös Kokon kuohusta kuulee paikallisten puhuvan. Yläkuvassa ei ole Eemil, vaan Pentti Miettinen.
 

Ylä-Kallioisella 1950-luvulla kalastellut Mauno Räsänen kertoo videolla ennätyskalastaan.

Ylä- ja alakuvassa Ylä-Kallioisen loppuliukua.

Ylä-Kallioisen alapuolisessa virrassa kalastellut Kauno Peltoniemi kertoo: “Pömpelisaaresta Ylä-Kallioisten kosken alle oli matkaa noin 600-700 metriä, se oli koko koskialueen paras kalavirta, jossa oli helppo soutaa ylös ja laskeutua alas. Parasta nirhavettä myös.”
   “Soutaessamme ensimmäisenä iltana Ylä-Kallioisen alle havaitsimme heti, että meitä oli onni potkaissut. Kosken yläpuolella olevalta Juojärveltä oli iso parvi taimenia laskeutunut lyhyen kosken kautta virtaan syömään siikaperhoja. Siinä ne taukoamatta hyppivät lähes puolen metrin korkeuteen niin, että niitä oli koko ajan useampia ilmassa samalla kertaa. Mikä harvinainen näytelmä kalamiehille! Kalat olivat saman suuruisia, siinä 700-900 gramman painoisia. Tätä kokoa olevia taimenia kutsutaan siellä päin mulloiksi. Tämän nimityksen lienee kirjallisuuteen tuonut Juhani Aho.”
   “Ei siinä siekailtu, nirha ja perhot veteen. Tuskin vieheet oli saatu ulos kun kala oli jo kiinni. Soudettiin vuoron perään, mutta sattui monesti, että molemmissa vavoissa oli kala kiinni yhtä aikaa, jolloin soutajakin joutui tarttumaan vapaan ja »trillaamaan» kalan haaviin. Aika jännittäväksi tilanne kehittyi, jos yhtaikaa litkan molempiin perhoihin sattui mullo ja lisäksi nirhavavassakin oli kala kiinni. Ensin nirhakala ylös ja sitten väsyttämään kaksosia.”
​   “
Kaloilla on tapana kiinni tartuttuaan hyppiä ilmaan, ja kun kaksoset hyppivät eri tahtia, oli vaara, että perhotapsi katkeaisi. Muistaakseni vain yhden kerran pääsi tällainen vahinko tapahtumaan, mutta seuraavalla kerralla lujempi tapsi piti.” (kirjasta Lohen lumoissa, 1983)
   Juhannuksen aikaan myös suuremmat taimenet liittyivät hyönteisjahtiin. Kookkaimmat, yli viisikiloiset kalat saattoivat hypätä reilusti yli metrin korkeuteen hyönteisiä tavoitellessaan. Parhaimpina iltoina näki yhdellä silmäyksellä ilmassa jopa 20 hyönteisiä tavoittelevaa taimenta. Pienempien, noin kilon painoisten kalojen vatsat olivat niin täynnä hyönteisiä, että niiden mahanseutu muistutti ulkomuodoltaan palloa. Kaikkein vilkkaimpaan hyönteisaikaan lohet eivät ottaneet uistimiin lainkaan, niille kelpasi vain perho.

Eräs Ylä-Kallioisen nimistä oli Myllykoski, koska 1900-alkupuolella koskessa oli mylly. Sen oli rakentanut Ukko-Hemmo eli Heikki Hiltunen poikineen. Ilmoitus Mikkelin Sanomissa 19.08.1909 kertoi näin: “Teollisuuslaitokset. Talollinen Heikki Hiltunen Heinäweden pitäjän Waristaipaleen kylästä on läänin kuwernööriltä anonut lupaa saada rakentaa tullijauhomyllyn turbiinilla ja yhdellä kiwiparilla ynnä sen yhteyteen pärehöylän n. k. Yläkallioisen kosken reunalle.”
​   Myllärinä toimivat Hemmon neljä täysi-ikäistä poikaa. Myllyyn tuotiin jauhettavaksi viljaa veneellä soutaen Tuusniemeltä, Outokummusta ja jopa Kaavilta saakka. Yläkuvassa Ville Pykäläinen kalastelemassa myllyn vedenohjausrännin laidalla keikkuen. Näkyiköhän niitä Peltoniemen kirjassaan ihastelemia siikaperhoja?

Mylly oli rakennettu Ylä-Kallioisen päälle ja se peitti miltei puolet kapean, voimakasvirtaisen kosken leveydestä. Myllyn kohdalla rantapenkalla oli suuri, yli kymmenen metrin mittainen Myllytupa. Myllyyn viljaa jauhatukseen tuoneet tilalliset yöpyivät Myllytuvassa ja soutivat seuraavana päivänä takaisin koteihinsa. Myöhemmin 1900-luvulla mylly purettiin ja Hiltusen veljekset rakensivat myllyn hirsistä pienen mökin Ylä-Kallioiselta hieman alavirtaan päin.
   Myllykosken eli Ylä-Kallioisen rannalla sijaitsi myös Outokumpu Oy:n huvila. Kerran paikalliset kalamiehet olivat ihmetelleet, kun rantapenkalle oli ilmestynyt yön aikana uusi kusiaispesä! Pesä ei kuitenkaan ollut ihan tavallinen: tarkemmin katsottuna se koostui rapujen kuorista, johon kusiaiset olivat sankoin joukoin iskeneet sisälmysten rippeiden toivossa. Huvilalla oli edellisenä yönä pidetty rapujuhlat, eikä äyriäisten määrässä oltu suotta kursailtu. Lohikalojen lisäksi Palokinkoskissa viihtyivät myös ravut, joita erilaiset herraseurueet nauttivat niin Outokummun huvilalla kuin koskireitillä alempana sijainneella Kuopion Urheilukalastajain Yhdistyksen Kalamajalla.
​   Myös ulkomailla tunnettiin Palokinkoskien satumaiset kalavedet. Koskilla kalastelikin eurooppalaisia ja amerikkalaisia kalastajia suomalaisten isäntiensä vieraina. Vieraat eivät tohtineet koskessa kahlailla, vaan katkaisivat aina siiman poikki, jos uistin jäi johonkin kiinni. Kylän poikien kerrotaankin saaneen koskesta 1950-luvulla hyviä uistinsaaliita. 

Lennart Tapolan vieraana venäläisiä diplomaatteja (kolmikko taustalla).